Messer Torello sijoitettiin sitten erääsen pöytään, joka oli juuri vastapäätä hänen vaimoansa, ja tätä katseli mies tavattomalla mielihyvällä, sillä hän näytti olevan suruissaan näiden häiden tähden. Vaimokin katseli jonkun kerran häntä, ei kuitenkaan niinkuin olisi hänet tuntenut, sillä sitä ei sallinut messer Torellon iso parta ja outo puku ja se varma luulo, että hänen miehensä oli kuollut.
Mutta kun messer Torellosta näytti olevan sopiva hetki koettaa, muistaisiko vaimo vielä häntä, niin hän otti käsille sormuksen, jonka Adalieta oli lahjoittanut hänelle silloin, kun hän lähti matkalle, kutsutti luokseen pojan, joka palveli pöydässä Adalietaa, ja sanoi hänelle: Sano puolestani morsiamelle, että meidän maassa on sellainen tapa, että jos joku ulkomaalainen, kuten minä olen täällä, aterioi nuoren parin pöydässä, niin on morsiamen, merkiksi siitä, että vieraan tulo pöytään miellyttää häntä, lähetettävä hänelle se malja, josta hän itse juo, viinillä täytettynä. Kun sitten vieras on juonut maljasta, minkä haluaa, sulkee hän kannen, ja morsian juo loput.
Poika vei sanan rouvalle, ja hienona, älykkäänä naisena, ja luullen, että vieras oli jokin mahtava herra, tahtoi tämä nyt osoittaa, että hänen tulonsa oli hänestä mieleen. Ja siksi hän käski pesemään suuren kultamaljan, joka oli hänen edessään, täyttämään sen viinillä ja viemään ylimykselle. Ja niin tapahtui.
Messer Torello oli pistänyt vaimonsa sormuksen suuhunsa ja juodessaan hän teki niin, että pudotti sen kenenkään huomaamatta maljaan. Sitten hän jätti siihen vähän viiniä, sulki kannen ja lähetti maljan morsiamelle.
Madonna Adalieta otti sen ja noudattaakseen vieraansa maan tapaa aukaisi kannen ja nosti maljan huulilleen ja näki sormuksen, ja katsoi mitään sanomatta sitä jonkun aikaa. Ja tunnettuaan, että se oli sama, jonka hän oli antanut messer Torellolle tämän lähtiessä, hän otti ja katsoi tarkoin miestä, jota hän oli luullut muukalaiseksi, ja tunsi hänet. Ja kuin heikkopäiseksi tullen hän kaatoi pöydän, joka oli hänen edessään, ja huusi: Tuo on minun herrani, tuo on varmasti messer Torello! Ja juoksi pöydän luo, jonka ääressä ritari istui, ja välittämättä vaatteistaan ja esineistä, jotka olivat pöydällä, hän heittäytyi pöydän toiselle puolelle ja syleili messer Torelloa niin hurjasti, ettei kukaan niistä jotka siellä olivat, saanut sanoilla eikä millään häntä irti miehensä kaulasta, ennenkuin messer Torello sanoi hänelle, että hän malttaisi nyt hiukan mieltään, sillä hän saisi pian tarpeeksi aikaa häntä halaella.
Silloin madonna Adalieta suoristihe, ja kun häät oli aivan keskeytyneet ja samalla tulleet osaksi entistään iloisemmiksi, koska oli saatu takaisin sellainen ritari, niin messer Torello pyysi hiljaisuutta, ja kaikki tyyntyivät.
Messer Torello kertoi nyt kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut lähtöpäivästä tähän hetkeen saakka, ja lopetti pyytämällä, ettei ylimys, joka oli ottanut hänen naisensa vaimokseen, koska oli luullut hänen kuolleen, pahastuisi, jos hän itse nyt elossa olevana ottaakin hänet takaisin.
Äskeinen sulhanen, vaikka olikin hiukan nolattu, vastasi reippaasti ja ystävällisesti, että messer Torellolla oli valta tehdä sille, mikä hänen omaansa oli, mitä hän halusi.
Silloin antoi madonna Adalieta äskeiselle sulhaselle takaisin sormuksen ja kruunun, jotka oli häneltä saanut, ja sovitti käteensä sen, jonka oli maljasta ottanut, sekä päähänsä sultaanin lähettämän kruunun. Ja sitten lähtivät he pois siitä talosta, jossa olivat, ja menivät täydellä hääloistolla messer Torellon taloon. Ja siellä ilahuttivat he pitkällä ja riemullisella juhlalla äsken surreita ystäviään, sukulaisiaan ja kaupunkilaisia, jotka katselivat messer Torelloa kuin ihmettä.
Messer Torello antoi sitten osan saamistaan kalliista aarteista herralle, joka oli saanut kustantaa häät, sekä apotille ja lukuisille muille. Ja kun hän oli useammallakin tavalla ilmoittanut Saladinille onnellisesta paluustaan isänmaahansa, pysyen hänen ystävänään ja palvelijanaan, niin eli hän vielä monta vuotta kelpo vaimonsa kanssa, harjoittaen anteliaisuutta enemmän kuin ikinä ennen.