Viimein Primasso, kun apotti ei tullut, ryhtyi syömän kolmatta, syötyään jo toisen leivän. Siitäkin ilmoitettiin vielä apotille, joka alkoi nyt itsekseen miettiä ja sanoa: Hm, tällaista, mikäs kumma minun päähäni tänään pälkähtikään? Miksi olen niin kitsas? Miksi niin nuiva? Ja kuka on syypää? Minä olen antanut ruokaani niin monta vuotta jokaiselle, kuka sitä vaan on tahtonut, katsomatta, oliko vieras ylhäinen mies tai talonpoika, rikas tai köyhä, kauppias tai reppuri? Ja olen nähnyt omin silmin, kuinka lukemattomat lurjukset täällä ovat ahmineet, eikä koskaan ole pistänyt päähäni ajatusta, jonka tuo minulle toi. Varmaankaan ei saituruus ole aivan tavallisen ihmisen tähden näin kimppuuni karannut. Jotakin erikoista mahtaa tuossa miehessä olla, vaikka hän näyttää minusta niin joutavalta, koska hän on saanut minut näin vastahakoiseksi kestitsemään itseään.
Ja niin sanottuaan apotti tahtoi tietää, kuka vieras oli. Ja saatuaan selvän, että hän oli Primasso, joka oli tullut näkemään, mitä oli kuullut hänen vierasvaraisuudestaan, apotti häpesi, sillä hän oli kauan tuntenut maineelta Primasson eteväksi mieheksi. Ja siksi hän koetti nyt monin tavoin korjata erehdystään ja osoittaa hänelle kunnioitustansa. Kun oli aterioitu, tuotatti hän Primassolle kauniit vaatteet, niinkuin hänen oppineisuutensa ansaitsi, ja lahjoitti hänelle rahaa ja ratsun ja jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen. Nyt oli Primasso tyytyväinen, kiitti apottia miten suinkin voi ja palasi hevosen seljässä Parisiin, josta oli tullut jalkaisin.
Messer Cane della Scala, joka oli älykäs mies, ymmärsi erinomaisesti selityksittä, mitä Bergamino tarkoitti. Ja hän sanoi hymyillen: Bergamino, aivan soveliaasti olet nyt näyttänyt vahinkosi, oman arvosi ja minun saituuteni sekä mitä minulta haluaisit. Eikä minua totisesti ole koskaan ennen kiusannut saituus, niinkuin nyt sinua kohtaan. Mutta minä ajan sen pois sillä patukalla, jonka sinä minulle neuvoit.
Ja sitten maksatti hän Bergaminon majatalon laskut ja lahjoitti hänelle komean puvun, antoi hänelle rahaa ja ratsun sekä jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen.
TOINEN PÄIVÄ
ENSIMÄINEN KERTOMUS.
Martellino tekeytyy rammaksi ja on paranevinaan koskemalla Pyhän Henrikin ruumisen; mutta kun hänen petoksensa paljastuu, saa hän selkäänsä ja vangitaan ja on vähällä tulla hirtetyksi, mutta pelastuu lopulta kuitenkin.
Trevisossa eli eräitä aikoja sitten saksalainen nimeltä Henrikki, joka, koska hän oli köyhä mies, elätteli henkeänsä kantamalla tavaroita maksusta niille, jotka sitä tahtoivat. Häntä pitivät kaikki elämältään tavattoman pyhänä ja hyvänä miehenä. Ja siksi, lieneekö totta vai ei, tapahtui, että kun hän kuoli, niin Trevison kaikki suurimman kirkon kellot, mikäli trevisolaiset vakuuttavat, rupesivat itsestään soimaan hänen kuolinhetkellään, kenenkään niihin koskematta. Tätä pidettiin ihmeenä, ja sentähden sanoivat kaikki, että Henrikki on pyhimys. Ja koko kaupungin kansa juoksi taloon, jossa hänen ruumiinsa lepäsi, ja he kantoivat hänet kuin pyhimyksen ruumiin ainakin Trevison tuomiokirkkoon ja toivat sinne rujoja ja rampoja, sokeita ja kaikkia muita, joilla oli tauteja ja vikoja, paranemaan koskemalla tähän ruumiisen.
Siihen kansan hälinään ja juoksuun sattui Trevisoon tulemaan kolme meidän kaupunkilaistamme, joista yhden nimi oli Stecchi, toisen Martellino ja kolmannen Marchese. He olivat sellaisia miehiä, jotka käyvät korkeain herrain hoveissa ja huvittelevat katselijoita vääntelemällä itseään toisten muotoisiksi ja matkimalla muita ihmisiä omilla eleillään. He eivät olleet koskaan ennen käyneet täällä, ja kun he näkivät koko kaupungin sellaisessa liikkeessä, niin he ihmettelivät, ja kun he sitten kuulivat syyn, mistä se johtui, alkoivat he haluta itsekin mennä katsomaan. Ja he jättivät tavaransa majataloon, ja Marchese sanoi: Menkäämme mekin katsomaan tätä pyhimystä! Mutta minä en puolestani tiedä, kuinka me voimme sinne päästä, sillä mikäli olen kuullut, on tori täynnä saksalaisia ja muuta aseväkeä, jotka tämän kaupungin ruhtinas on asettanut sinne, ettei levottomuuksia syntyisi. Ja sitäpaitsi on kirkko, mikäli sanotaan, niin täynnä väkeä, että sinne tuskin voi mennä enää ainoatakaan.
Silloin sanoi Martellino, joka oli halukas näkemään tätä tapausta: Siitä syystä emme jää pois, sillä minä keksin keinon, jotta pääsemme aivan pyhän ruumiin ääreen.