Tietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni saari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis nuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren suvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä Martuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan kykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion. Ja koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän pyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on köyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.
Martuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden syrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei hän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja hän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen Barberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää puoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin suosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen sisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen toverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he koettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran eräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen toverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä saraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin Tunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa surkeudessa.
Liparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit olivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.
Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti, nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto, purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin, jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien venheen pohjalle.
Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi, oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.
Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.
Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta, missä hän oli.
Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa
Barberiassa.
Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä, hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.
Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.