Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit. Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle Jumalaa ei ole ollut milloinkaan olemassa. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut, sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.
Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen Typeryyden ylistys. Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.
III
MILJOONA KIRJAA
Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä, ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen. Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.
Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin, sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava, silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja kysyi iljettävin, laahaavin äänin:
— Anteeksi, kuinka vanha olette?
Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten kolme vuotta todelliseen ikääni:
— Viidentoista.
— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden kuluttua.