"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"
Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä — vaan tiedänhän, että sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"
Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen, ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään. Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin, vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä itseään ylistellä.
Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä, löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen, joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran. Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä hairauksista sekä päässeen lepoon.
Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat, joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.
Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi asunnon, jonka ovella oli nimikortti L. Wohlwend-Glavicz. Joskin korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No, ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. —
Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.
"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."
"Oikein! No, ja missä isänne on?"
"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.