"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"
Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen, jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin, kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.
Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.
"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend. "Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta ovesta".
Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä. "Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"
Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan helleeniläis-syntyisen Myrrhan.
Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut kannen pois.
"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti, kun meitä on näin vähän."
Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan läikäyttämästä.
Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue rukous!"