Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.
Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat hämärän tullen pois.
Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena, joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta, saatuaan koko päivän olla yksin kotona.
"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa, että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"
"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos! Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen viinitilkan."
"Mitäpäs siinä!"
"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos? Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"
"En minä tarvitse yhtään mitään!"
"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille, joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta sydämestään kärsiä!"
Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se, jonka sydän ei ole enää levoton."