Gottfried Keller on, samoinkuin runoilijana hänelle monessa suhteessa sukulainen Ludwig Tieck, sorvarin poika ja syntynyt Zürichin kaupungissa 19 p. heinäk. 1819. Isästään aikaisin orvoksi jääneenä sai hän äitineen ja sisarineen viettää nuoruutensa suuressa köyhyydessä. Kouluopetusta sai hän ensin parina vuotena muutamassa yksityisessä alkeiskoulussa sekä sen jälkeen eräänlaisessa teknillisessä opistossa, josta hänet kuitenkin jo ensi vuonna syyttömästi erotettiin. Sen jälkeen eleli hän mitä rajattomimmassa vapaudessa, jatkaen itseopiskelun vaikealla tiellä itsensä kehittämistä. Hänellä oli taipumusta piirustukseen ja ahkerasti hän nyt rupesi lahjojaan kehittelemään. Hän tahtoi tulla maisemamaalariksi ja päiväkausia vietti hän luonnon parissa piirustellen ja maalaillen. Tämä hänen taipumuksensa tuleekin usein näkyviin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Kaikkialla, missä hän kuvauksissaan joutuu kosketuksiin luonnon kanssa, viivähtää hänen katseensa mielellään viehättävissä ja väririkkaissa näköaloissa. Noista hänen maisemamaalarin ominaisuuksistaan on esim. "Martti Salander'issa" monin paikoin todistuksia.
Saatuaan v. 1840 pienen perinnön lähti Keller Müncheniin maalausta opiskelemaan. Siellä vietti hän kolmisen vuotta seikkailurikasta elämää, nauttimatta juuri mitään säännöllistä opetusta ja kärsien suurta puutetta. Kotiin palattuaan hän jätti kokonaan maalarinuran, jolla hän ei juuri dilettanttia korkeammalle koskaan ollut kohonnutkaan. Sen sijaan alkoi hän näinä vuosina kirjottaa runoja. Zürichissä oleskeli tähän aikaan kotimaansa valtiollista taantumusta paenneita "nuoren Saksan" miehiä, kuten Freiligrath, Herwegh ja Folien, joista viimemainittu kaikin tavoin avusti, opasti ja kehotteli alkavia runoilijoita. Hänen vaikutuksestaan Kellerkin julkaisi v. 1846 ensimäisen runokokoelmansa nimellä "Erään autodidaktin runoja". Pari vuotta senjälkeen sai Keller, joka näihin aikoihin vietti säännötöntä elämää Zürichin oluttuvissa, muutamain ystäväin toimesta hallitukselta 800 frangin stipendin ulkomailla opiskelua varten. Hän lähti Saksaan, aikoen kehittyä draaman alalle. Hänellä olikin melkein läpi elämänsä mielessä muutamia näytelmäsuunnitelmia, jotka kuitenkaan eivät koskaan toteutuneet. Aluksi vietti hän pari vuotta Heidelbergissä, jossa hän m.m. kuunteli Feuerbachin luentoja ja sai tilaisuuden henkevään seurusteluun. Heidelbergissä oleskelu merkitsikin paljon hänen kehitykselleen. Sen jälkeen muutti hän Berliniin, jossa hän vietti lähes kuusi vuotta, kääriytyneenä sellaiseen yksinäisyyteen, että hän ei esim. kerran kahteen vuoteen ilmottanut äidilleenkään mitään itsestään. Paitsi teatterissa ja joskus yliopistossa luentoja kuulemassa pistäysi hän vain välistä muutamissa kirjallisissa seurapiireissä, kuten esim. parooni Varnhagen von Ensen (Rahelin miehen) salongissa.
Berlinissä ollessaan julkaisi Keller toisen kokoelman lyyrillisiä runoja sekä alkoi jatkaa ennen alkamaansa "Der grüne Heinrich" nimistä romaania. Sen painattaminen kesti kuitenkin lähes viisi vuotta, sillä kustantajan täytyi lupauksin ja uhkauksin käydä alituista taistelua tekijän kanssa saadakseen häneltä käsikirjotusta. Vaikka Kellerillä olikin alati mielessään hautumassa suuremmoisia kirjallisia suunnitelmia, oli niiden kirjottaminen hänestä kuitenkin vastenmielistä. — Berlinissä ollessaan julkaisi Keller myöskin ensimäisen osan novellikokoelmaa "Die Leute von Seldwyla".
Kotiin palattuaan jatkoi Keller entistä villiä joutoelämää, kunnes v. 1861 Zürichin kanttonin hallintoneuvosto (korkein toimeenpaneva virasto) valitsi hänet — ensimäiseksi valtiokirjuriksi! Tämä tapahtui Kelleriä suosivan finanssipäällikön toimesta, hän kun tahtoi siten pelastaa runoilijan "villiintymisen tilasta". Sanomalehdet pitivät pahaa melua tästä nimityksestä, jossa oli virkaa hakeneita kokeneita lakimiehiäkin sivuutettu. Keller otti vastaan tuon suuritöisen toimen ja hoiti sitä perin mallikelpoisesti viisitoista vuotta. Olipa hän siinä ohella viisi vuotta jäsenenä myöskin Suuressa Neuvostossa (kanttonin lakiasäätävä valta). Kirjalliseen tuotantoon hänelle ei tällöin jäänyt paljon aikaa. Kaksi novellikokoelmaa hän kuitenkin ehti julkaista, nimittäin nuo muodollisesti erinomaiset legendansa ja toisen osan "Seldwylan asukkaita".
V. 1876 erottuaan valtiokirjurin virasta jatkoi Keller kirjallista työskentelyään, julkaisten aluksi laajan novellikokoelman nimeltä "Züricher Novellen". Sen jälkeen kirjotti hän uudelleen "Grüner Heinrich'in" ja paranteli sitä jonkun verran. V. 1881 ilmestyi taas uusi novellisikermä "Das Sinngedicht" ja pari vuotta sen jälkeen Kellerin kootut runot, joiden joukossa oli paljon uusiakin. Keller lopetti tuotantonsa, samoinkuin oli alkanutkin, romaanilla. V. 1886 ilmestyi nimittäin hänen viimeinen teoksensa "Martti Salander" (lausuttava oikeastaan Sálander). Kolme vuotta senjälkeen ilmestyivät Kellerin kootut teokset kymmenenä nidoksena. — Pitemmän aikaa sairastettuaan, ystävänsä Arnold Böcklinin häntä kärsivällisesti hoidellessa, kuoli Keller syntymäkaupungissaan 15 p. heinäk. 1890.
Vaikka Keller arkielämän kuvauksessaan onkin rohkea realisti, kulkee hänen tuotantonsa läpi sentään vahva romanttisuuden suoni. Vallankin kauttaaltaan romanttinen on tuo neliosainen "Der grüne Heinrich", eräänlainen "Dichtung und Wahrheit" romaani, joka isolta osaltaan sisältää autobiografiaa tekijänsä lapsuus- ja oppivuosilta. Mutta Kellerin romantikka on aina valoisaa ja hillittyä, kaukana liiasta tunteilusta. Ottamatta lukuun toisin paikoin ilmenevää kuivakiskoista järkeilyä ja didaktisuutta, on "Der grüne Heinrich" läpeensä täyteläistä runoutta ja Saksan romaanikirjallisuuden ensimäisiä tuotteita. Lukijansa mielessä herättää se elävästi samanlaisen tunnelman, minkä saa kävellessään valoisan sunnuntaisen metsän läpi, johon päivä paistaa hiljaa lepattavien lehtien lomitse.
Kellerin lyrikassa ja "Grüner Heinrich'issä" ilmenevä romantikka on ehtynyt jo melkoisen vähiin vaikkei silti tyyten hävinnyt hänen novellituotannossaan ja viimeisessä romaanissaan "Martti Salander'issa". Kaikista Kellerin teoksista on "Martti Salander" paikallisväriltään enimmin sveitsiläinen. Se on Salanderin perheen vaiheisiin punottu ajankuvaus vuoden 1869 vaiheilta, jolloin Sveitsissä ja vallankin Zürichin kanttonissa pääsi voimaan entistä laajempi kansanvalta. Kun "Martti Salander" ilmestyi, otettiin se sekä kotimaassaan että Saksassa epäsuopeasti vastaan. Rohkeasti paljastelee siinä Keller kansanvallan kasvattamia epäkohtia, ja se ei voinut olla loukkaamatta kunnon sveitsiläisten patriotismia. Muualla sitä taas moitittiin liian sveitsiläiseksi. "Martti Salander'in" onkin sanottu olevan enemmän poliittinen opetuskirja kuin tavallinen romaani. Mutta vaikka sitä hyvältä osalta haittaakin samanlainen kuivakiskoisuus ja didaktisuus kuin "Grüner Heinrich'iäkin", on sillä paikallisväristään huolimatta etevässä luonteenkuvauksessaan, humanisuudessaan ja psykologisessa täsmällisyydessään kuitenkin varma yleispätevä arvonsa. Monin piirtein siinä tulevat näkyviin Kellerin etevät runoilijaominaisuudet.
Monessa suhteessa ovat Kellerin tuotannossa ensi sijalla hänen novellinsa. Paul Heyse onkin sanonut häntä novellin Shakespeareksi. Parasten novellistien rinnalle kohottavat Kellerin kertomukset sellaiset kuin "Romeo und Julia auf dem Dorfe", "Das Fähnlein der sieben Aufrechten", "Die arme Baronin" ja "Die drei gerechten Kammacher", joka viimemainittu huumorissaan ja groteskimaisuudessaan Kellerin kertomuksista kaikista "kellerimäisin". Muodollisesti ovat vallankin erinomaisia Kellerin "Sieben Legenden", jotka suppeina, hillittyinä ja tasasuhtaisina ovat novellikirjallisuuden parhaita mestariteoksia. Hänen kaikessa proosatuotannossaan ilmenevä taito löytää ihmisistä naurettavaa, silti lainkaan alentamatta heidän ihmisarvoaan, on näissä legendoissa verraton. Hän ei kohtele pyhimyksiä pilkallisesti kuten Voltaire eikä rivosti kuten Heine, vaan viehättävällä homerisella naivisuudella. Ja vaikka tuossa naivisuudessa piileekin leikkiä, jopa satiiriakin katolilaista mytologiaa kohtaan, on tekijä kuin ei hän tietäisi sellaisesta mitään.
Kuten novelleissaan ja romaaneissaan on Keller lyrikassaankin perin omintakeinen ja ilman vierasta sointua. Vapauduttuaan poliittisesta painolastista, joka raskautti hänen ensimäistä runokokoelmaansa, ovat Kellerin runot läpeensä selkeitä ja vakavan miehekkäitä. Niissä on tyyntä, tervettä ja alkuvoimaista tunnetta sekä raikasta luonnontuoksua. Karakteristisia ovat kaikenlaiset yllättävät käänteet ja Kellerille yksinomainen ilmaisutapa. Kieli kaikessa Kellerin tuotannossa on samoinkuin sisältökin luonnollisesti kumpuilevaa, ei vanhaa eikä uutta, vaan jalossa yksinkertaisuudessaan mitä vivahdusrikkainta.
Hallerin, Meyerin ja Arnold Böcklinin ohella on pieni Sveitsi Gottfried Kellerin kautta antanut tuntuvan lisän saksalaiselle hengenelämälle.