"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.
"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.
"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen ympäri ja työnsi häntä edellään.
Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä, pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti, ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin. Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!" Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.
"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.
"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen, mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.
"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin. Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja lohduttomilta.
"Olen kyllä se!" sanoi Salander.
"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta, käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"
"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta, luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja ojensi hänelle.