Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"
"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"
"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.
Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut. Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta. Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä. Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä, niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle, tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.
Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä, sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt, hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.
Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää, kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa. Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen. Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa, mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle, joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään. Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat, ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan; sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä, sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon emäntänä.
Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua. Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten, se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.
Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana, järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana, joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito, jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen. Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.
Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti. Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista, ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.
Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan. Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä. Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan, riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.