Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!" "Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin, sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle nuoranpalan!"
Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten menemään.
Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän; sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron, ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi. Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä, hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali, muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.
"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu, mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz, "pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!" Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"
Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"
Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti: "Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"
Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin. Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja, jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä asennoissa tuossa hänen edessään.
"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"
Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto, joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka", sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille. "Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä, minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa, kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!" "Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin, jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa. Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut vuoteeni."
He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo, korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen, "tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset! Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin", jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas sitä, rouva!"