WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä pudonnut.
URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen sanotte?
WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä; vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.
URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?
WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä imarrella tahtovan —
URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.
WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.
URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa).
No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.
WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi kieltää.
URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja. Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä." Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin, nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki puheesta toiseen.