(Sillä aikaa on toinen kasakka oikealla puolella, huomattuansa Urhosen, lähtenyt häntä etsimään ja tultuaan tammen luo, pistää hän kätensä tammeen ja saapi Urhosen tukasta kiini.)
URHONEN (huutaa). Ai — ai! Armoa, armoa!
TOINEN KASAKKA. Hola! Täällä on vielä yksi. Ylös sieltä veitikka! (Auttaen häntä ylös, huomaa hän tukut, jotka ovat tammessa.) No voi tuhannen tulimmaista! Sala-tavaraa, sala-tavaraa!
(Ensimäinen kasakka tulee avuksi; he ottavat tukut tammesta ja panevat ne kokoon.)
URHONEN. Minä vannon, etteivät ne ole minun.
TOINEN KASAKKA. No, totta Jumal'avita, eikö tämä ole meidän parranajajamme.
URHONEN. Minä juuri, vaan laskekaa minut tästä, niin minä mielelläni tästä-lähtein ajan partanne puolesta hinnasta!
TUNTURI (ensimäiselle kasakalle). Minä sanon teille, että meillä tästä ei ole ollut aavistusta ollenkaan, ja te saatte katua — —
ENSIMÄINEN KASAKKA. Se on minun asiani.
TOINEN KASAKKA. Herra Urhonen! teidän täytyy auttaa meitä kantamassa.