Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! — Neitokainen, minä pyydän —
FRANZISKA.
No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.
v. TELLHEIM.
Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.
FRANZISKA.
Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää tukkanne. — Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta, liian preussiläiseltä.
v. TELLHEIM.