FRANZISKA.
Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen neiti.
NEITI.
Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään istuutuessanikaan.
FRANZISKA.
Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana mainittaisi. Mutta meidän olisi pitänyt päättää olla häntä ajattelemattakin.
NEITI.
Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.
FRANZISKA.
Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista, ja te vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.) Tässä tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen haaveilujen valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!