NEITI.
Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää teistä voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista kasvoihin siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut omakseen. Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.
v. TELLHEIM.
Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette tahtonut sitä lukea?
NEITI.
Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle kirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen lukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle kirjoititte, rakas Tellheim? —
v. TELLHEIM.
Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.
NEITI.
Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä rakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi pitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt kuulla.