FRANZISKA.
Ja nyt, armollinen neiti, riittäköön tämä jo majuri-paralle.
NEITI.
Vai puhut sinä hänen puolestaan! Ikäänkuin ei solmu kohta jo itsestäänkin aukenisi.
v. TELLHEIM
(luettuaan, mitä voimakkaimman liikutuksen vallassa). Haa! tässäkin hän on oma itsensä! — Oi, hyvä neiti, mikä oikeamielisyys! — mikä armo! — Tämä on enemmän kuin olen odottanut! — Enemmän kuin ansaitsen! — Onneni, kunniani, kaikki on ennallaan! — Enhän vain näe unta? (Katsahtaen taas kirjeeseen ikäänkuin vielä kerran tullakseen vakuutetuksi.) Ei, tämä ei ole omien toiveitteni harhanäköä! — Lukekaa itse, hyvä neiti, lukekaa itse!
NEITI.
En ole niin vaatelias, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Vaatelias? Kirje on osoitettu minulle, Tellheimillenne, Minna. Se sisältää, — mitä teiltä ei enonnekaan enää voi ottaa. Teidän täytyy se lukea, lukekaa toki!