v. TELLHEIM.
Tappionne? — Mitä te sanotte tappioksenne? Kaikki se, minkä Minna saattoi menettää, ei vielä ole Minna. Te olette vielä suloisin, viehkein, rakastettavin, parhain olento auringon alla, pelkkää hyvyyttä ja jalomielisyyttä, pelkkää viattomuutta ja riemua! — Silloin tällöin pientä kujeilua; siellä täällä hiukan itsepäisyyttä. — Sitä parempi! Minna olisi muutoin enkeli, jota minun täytyisi vavisten kunnioittaa, jota en voisi rakastaa. (Tarttuu hänen käteensä, sitä suudellakseen.)
NEITI
(vetää pois kätensä). Ei niin, hyvä herra! — Mistä tämä äkillinen muutos? — Tämäkö imarteleva, kiihkoisa rakastaja on tuo kylmä Tellheim? — Vain hänen palaava onnensako sai hänessä syttymään tämän tulen? — Sallikoon hän, että minä hänen lennokkaasti hehkuessaan harkitsen kummankin meidän puolestamme. — Kun hän itse vielä kykeni harkitsemaan, kuulin hänen sanovan arvottomaksi sellaista rakkautta, joka ei epäröi asettaa rakastettuaan halveksumiselle alttiiksi. — Oikein, mutta minun pyrkimyksenäni on yhtä puhdas ja jalo rakkaus kuin hänenkin. — Nyt, kun kunnia häntä kutsuu, kun suuri hallitsija häntä kutsuu palvelukseensa, täytyisikö minun nyt suostua siihen, että hän heittäytyisi kanssani armaisiin haaveiluihin? että mainehikas soturi muuttuisi liehakoivaksi paimeneksi? — Ei, herra majuri, seuratkaa paremman kohtalonne viittausta. —
v. TELLHEIM.
No hyvä! Jos teitä suuri maailma enemmän viehättää, Minna — hyvä! jääkäämme siis suureen maailmaan! — Kuinka pieni, kuinka kurja onkaan tuo suuri maailma! — Te tunnette sen vasta korealta ulkokuoreltaan. — Mutta totisesti, Minna, tekin vielä. Olkoon menneeksi! Siihen asti, hyvä! Teidän suloiltanne ei ole puuttuva ihailijoita eikä minun onneltani kadehtijoita.
NEITI.
Ei, Tellheim, sitä en tarkoittanut! Minä neuvon teitä menemään takaisin suureen maailmaan, kunnian uralle, mutta en itse aio seurata teitä sinne! — Siellä Tellheim tarvitsee tahrattoman puolison! Saksilainen karannut neitonen, joka on heittäynyt hänen vastuksikseen —
v. TELLHEIM
(hypähtäen ja katsoen rajusti ympärilleen). Kuka uskaltaa puhua sellaista? — Ah, Minna, minä peljästyn itseäni, kun kuvittelen, että jokin toinen kuin te olisi tuon sanonut. Raivoni häntä kohtaan olisi rajaton.