— Mistä Jumala tuopi, maamiehet?
— Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi ruhtinaan seuralainen.
Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen, tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.
— Näet, bojari, — virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta — sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain. Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme. Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.
— Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!
— Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja että me aina olemme uskollisia orjiasi.
— Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?
— Minulla ei ole yksi nimi, — vastasi nuorempi tuntemattomista. — Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys minulle löytyä.
Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän vanhus.
— Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. — Enpä odottanut sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole kauroja, ei heiniä, eikä illallista!