Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa koskettaa.
Hän suuntasi katseensa Godunoviin.
Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris
Feodoritshin tempauksesta.
— Grigori Lukjanitsh, — Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, — jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.
— Pois! — Maljuta kiljasi — Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!
— Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin edessä!
Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.
Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan ja sammui Godunovin jalkain alla.
Maljuta maltti mielensä.
— Minä sanon tsaarille, — hän änkötti, — että sinä puolustat kavaltajaa!