Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.
— Se on sinun asiasi, — atamani lausui: — suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!
— Pääni riippuu kokonaan minusta — ruhtinas vastasi suuttuneena. — Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.
— Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.
— Mitäs tehdä? — hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: — ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!
Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.
— Slobodaan, slobodaan! — kirkuivat juopuneet mellastajat.
— Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!
— Laskemme koko hanhiparven!
— Pelastamme Korshunin!