— Hirttäkööt! — Mitka vastasi tyynesti.
— Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi ja sitten matkalle!
Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista, keneen päästä.
— Atamani, — Serebrjani virkkoi, — emmekö kulje samaa tietä?
— Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.
Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä, heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä. Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä. Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka, huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.
Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä, ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään. Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen, räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.
XXIX Luku.
Silmätysten.
Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti: