Miekan loihtiminen.
Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.
Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta. Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.
Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja. Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen, tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan satulaan.
— Ole tyytyväinen, bojari, — mylläri puhui hänelle, päätään vakuuttavasti nyökäyttäen, — ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen, tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!
— Hyvä! — vieras vastasi, nousten hevosen selkään. — Mutta sinä, vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin hirtän sinut kuin koiran.
Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän saanut selvää siitä, ken puhuja oli.
— Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, — mylläri jatkoi, syvään kumarrellen: — älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa, puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä kirottu, ell'et pääse kunniaan.
Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen ohitsensa.
Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.