— No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.
Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.
— Niin, näetkös, — hän sanoi luotettavan näköisenä: — Basmanov sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata, että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni, huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?
— Hiisi hänet vieköön! — Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: — mitä se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?
— En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen — bojaritar ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten näe enään mitään!
— Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?
— Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki; luultavasti hän on halpasäätyinen mies!
Vjasemski mietti.
— Ukko! — hän äkkiä sanoi; — voitko loihtia miekkoja?
— Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?
Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?