Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään Vjasemskille.
— Jelena Dmitrijevna, — bojari sanoi: — kyllä, oikeinko totta, ettei Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin vaha; suvaitsee, rakastuu!
— En koskaan, — Jelena vastasi, — en koskaan rakastu häneen. Ennen astun alas hautaan!
Bojari katseli häntä sääliväisesti.
— Jelena Dmitrijevna, — hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, — on keino pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.
— Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin jalkoihin.
Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu oljenkorteen.
Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.
— Lapsukaiseni, — hän sanoi, — lupaa tässä ristin kautta, ettet milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan edessä!
— Vannon, vannon! — sanoi Jelena kuiskaten.