Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.
— Isä! — hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa sarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria narrina!
Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat. Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen maanpaon.
— Pois, — hän lausui, työntäen Feodoria, — pois, sinä petturi! Ken ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!
— Pyhä abboti! — nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä abbotin luo: — pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!
Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko ruumiistaan.
— Jätä isä abboti rauhaan! — Iivana lausui kylmästi. — Jos on tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.
Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia tahi peljästyneitä kasvoja.
Silloin hänessä tapahtui muutos.
Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen päättäväisyytensä.