Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen ratsastajan puoleen:
— Miheitsh, — hän sanoi, — näetkö näitä juopuneita miehiä?
— Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on tullut kuumaksi.
— Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?
— Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!
Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.
— Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?
— Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! — huudahti Miheitsh, ajaen joukon luo: — missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?
— Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?
— Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville, voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.