— Jumalan mies, — Serebrjani sanoi: — minä kysyin, missä bojari
Morosow asuu.
— Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.
— Missä hän asuu? — toisti Serebrjani ystävällisesti.
— En sano, — vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: — en sano, sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!
Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.
Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani kääntyi uudestaan opritshnikoihin.
— Kuinka, — hän kysyi, — sanotteko vihdoinkin kuinka löydän
Morosowin talon?
— Mene yhä suoraan, — vastasi muuan heistä jurosti. — Siellä, kun käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.
Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.
— Hei! — huusi eräs: — vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano, että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!