Tuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä ja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.
Kaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet Stroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin. Heillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien paikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina, permiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja henkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja sipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat Venäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä puisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse hyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi kääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat itsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja Donin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso, joka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla pelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä. Saatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin voittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, — Jermak ja Koltso kolmen muun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista vapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla. Neljäkymmentä strugia[41] lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja pieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään, kulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin vuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset joesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja ottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja valloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä vierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi, alisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan veristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä. Silloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja lähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan kumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella valtakunnalla.
Tuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja kohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.
Riemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä, Tsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen, vastaanoton Ivan Koltsolle.
Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor, vasemmalla — Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat rindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja bojareja.
Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.
Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui, osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris; ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden noista kolmesta armaasta lapsestani".
Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.
Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä. Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka, senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.
Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille: "Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei tsarevitshiksi!"