— Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. — Jollei sinun armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me, jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo terveydeksemme! .— Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: — mitä pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.
— Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.
— Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella. Niin on tsaari käskenyt!
Ruhtinas Serebrjani tulistui.
— Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!
— Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki, vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin: ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän! Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.
Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.
— Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?
— Niin, — vakuutti talonpoika, — mepä olemme tsaarin väkeä, opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.
— Hupsu! huudahti ruhtinas, — älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin väeksi! — En saa päähäni, — hän ajattelu — Erityiset merkkinsä? Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!