— Menköön se! — sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.
— Pyhä Jumalan äiti! — Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!
Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut häntä vaatinut?
Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas äkkiä.
— "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella, loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"
— Minä en voi olla menemättä, — sanoi hän päättäväisesti. — En yksin voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon. Jää hyvästi, Jelena!
Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän heittäytyi epätoivossaan maahan.
— Aukene allani, kostea maaemo! — hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!
Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan päätti hän temmata itsensä irti hänestä.
— Jelena, jää hyvästi! — hän sanoi: — jää hyvästi, sydämeni, päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me vielä näemme toisemme!