— Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja koettaen salata kyynelensä.
— Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas ystäväni!
XXIX
"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä. "Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."
Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon. Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun, otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun, vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki, miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen hän koetti lukea edelleen.
Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa, paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä. Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää, kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi ja korjasi asentoaan. — "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa; mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta, joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti, että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen meni taas kaikki sekaisin… Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi; sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen. Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää, päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen, lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.
— Ulosko suvaitsette? — kysyi Annuska.
— Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.
Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa ja valaistua asemaa.