— Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.
— Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa, perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.
— Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä, vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.
Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää, etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään ja piti siitä.
— Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet tullut kotiin, jatkoi mies. — No mitä siellä puhutaan uudesta ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?
Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen.
— Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies itsetyytyväisesti hymyillen.
Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain, joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa, ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista, joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.
— Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.
Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.