— Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja hyrähti itkuun.
Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui vaimonsa luo.
— No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla kaikki muuttuu kiitos… puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi, ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja ruhtinas poistui huoneesta.
Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua, ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan. Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää häntä.
— Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli kertonut Stivalle.
— Entä sitten? Minä en käsitä…
— Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?
— Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä.
Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä…
— Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen… Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.
Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.