— Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa teitä.
— Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.
— Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,
Vronski sanoi ääni väristen. — Miehenne tuli.
Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään levollisin, kömpelöin askelin.
Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin.
— Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi silmäillen koko seuraa, — sulottarineen ja runottarineen.
Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn hyökkäyksiltä.
Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.
— Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen
Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.
— Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.