Siitä illasta alkoi Aleksei Aleksandrovitshille ja hänen vaimolleen uusi elämä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Anna otti kuten ennenkin osaa seuraelämään, käyden varsinkin ruhtinatar Betsyn luona ja tavaten kaikkialla Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh näki sen, mutta ei voinut tehdä mitään. Joka kerta kun hän koetti selvitellä asiaa vaimonsa kanssa, tämä suojautui eräänlaisen iloisen ymmärtämättömyyden torjuvan muurin taa. Ulkonaisesti kaikki pysyi entisellään, mutta sisäisesti heidän suhteensa olivat kokonaan muuttuneet. Aleksei Aleksandrovitsh valtiollisessa toiminnassaan niin voimakas mies, tunsi olevansa tässä asiassa voimaton. Kuin härkä, pää nöyrästi kumarassa, hän odotti kirveen hamaraa, jonka tunsi olevan koholla päänsä yllä. Joka kerta, kun hän alkoi ajatella sitä, hän tunsi, että täytyisi yrittää vielä kerran, että hyvyydellä hellyydellä ja vakaumuksen voimalla Annan voisi kenties vielä pelastaa ja joka päivä hän aikoi puhua siitä Annalle. Mutta ryhtyessään keskusteluun tämän kanssa hän tunsi joka kerta, että se valheen ja petoksen henki, joka oli vallannut Annan, valtasi myös hänet, ja hän puhui kokonaan toista ja toisenlaiseen sävyyn kuin oli aikonut. Tahtomattaan hän puhui vaimonsa kanssa tavanomaiseen leikilliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin toisesta, joka puhui niin. Eikä siihen sävyyn sopinut se, mitä hänen olisi pitänyt vaimolleen sanoa. — — — — —
XI
Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, — se kaipuu oli nyt tyydytetty.
Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.
— Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. — Anna, luojan tähden…
Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt hänestä kiinni.
— Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.
Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin. Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä on murhallaan hankkinut.
Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.
— Kaikki on lopussa, Anna sanoi. — Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä. Muista se.