— Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.
— Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, — vaan tee mitä käsketään.
— Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. — Kylläpä on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, — ei paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan painoa töppösissään laahata.
— Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.
— Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja hieroen multaa kämmenissään.
Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa, mutta harmillista se sentään oli.
Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita, hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti kylvämään.
— Mihin kohtaan sinä pysähdyit?
Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi pois kylvövakan.
— No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.