Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.
— No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa yläkertaan. — Tahdotko illallista?
— Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?
— Viis minä hänestä!
— Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. — Et kätellytkään. Miksi teit niin?
— Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa parempi kuin hän.
— Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen? sanoi Oblonski.
— Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta minua ei haluta.
— Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.
— Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olen
Konstantin Levin ja sillä hyvä.