Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti jalkojaan.
— Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.
— Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja viihdytellen sitä.
Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla. Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti, ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella sileitä jalkojaan.
— Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.
Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.
— No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, — puoli seitsemän olette siis paikalla.
— Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. — Minne te nyt menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.
Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään, ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan ratsumiehenä, hän vastasi:
— Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.