— Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, — kyllä hänelle kuitenkin täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.
— Karatako?
— Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa näin… En sano sitä itseni vuoksi, — minä näen, miten sinä siitä kärsit.
— Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna sanoi ilkeästi.
— Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.
— Niin, jatkoi Anna, — ruveta rakastajattareksenne ja menettää kaikki…
Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.
Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta miettimään asemaansa, vaan — nainen kun oli — koetti tyynnytellä itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi hänen pojalleen.
— Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia kädestä, — älä koskaan enää puhu minulle siitä!
— Mutta Anna…