Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa kanssa istunut huvimajassa.
— No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. — Pian on aika lähteä kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.
Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.
XXIV
Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin luona. Hänellä toimi — kuten usein on laita — vain ulkokohtainen muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo, pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja että hän myöhästyi.
Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus, sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.
Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.
Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä voimakkaammin.
Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, — kaikki olivat menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin kertaa.
Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä — Vronski ei koskaan hätäillyt tai menettänyt malttiaan — hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren, jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen, punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen, sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina törröttäen.