— Olkaa varovainen, huomautti Aleksei Aleksandrovitsh viitaten kuskin puolella olevaan avoimeen ikkunaan, nousi ja veti ruudun kiinni.
— Mitä te piditte säädyttömänä? kysyi Anna.
— Sitä epätoivon puuskaa, jota te ette osannut salata erään ratsastajan kaatuessa.
Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että Anna väittäisi vastaan. Mutta tämä oli vaiti ja katsoi suoraan eteensä.
— Pyysin jo kerran aikaisemmin teitä käyttäytymään seuramaailmassa sillä tavoin, etteivät pahat kielet löytäisi teissä moitteen syytä. Siihen aikaan puhuin teille sisäisistä suhteista. Nyt en enää puhu niistä. Minä puhun nyt ulkonaisista suhteista. Te olette käyttäytynyt säädyttömästi, ja minä toivoisin, ettei se uudistuisi.
Anna ei kuullut puoliakaan hänen sanoistaan. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja ajatteli, olisiko totta, ettei Vronski ollutkaan vahingoittunut. Hänestäkö ne puhuivat sanoessaan, että ratsastaja pääsi loukkaantumatta, mutta hevoselta taittui selkä? Anna veti suunsa teennäisen ivalliseen hymyyn, kun Aleksei Aleksandrovitsh lopetti sanottavansa, eikä vastannut miehensä sanoihin mitään, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä oli sanonut. Aleksei Aleksandrovitsh oli aloittanut puheensa rohkeasti, mutta ymmärrettyään itse sanojensa vakavuuden hän tunsi samaa pelkoa, joka liikkui Annassa. Hän huomasi tuon hymyn, ja hänen mieleensä tuli omituinen harhakuvitelma.
"Hän hymyilee minun epäluulolleni. Niin, kohta hän sanoo niin kuin silloinkin, ettei ole mitään aihetta epäluuloihin, että se on naurettavaa."
Nyt, kun kaiken ilmitulo oli ilmassa, hän ei odottanut mitään niin kuin sitä, että Anna vastaisi hänelle entiseen tapaansa ilkkuen, että hänen epäilyksensä olivat naurettavia ja kaikkea pohjaa vailla. Niin hirveää oli se, mitä hän tiesi, että hän olisi ollut valmis uskomaan kaiken. Mutta Annan säikähtynyt ja synkkä ilme ei luvannut nyt edes petostakaan.
— Kenties olen erehtynyt, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siinä tapauksessa pyydän anteeksi.
— Ei, te ette ole erehtynyt, Anna sanoi hitaasti, luoden epätoivoisen katseen miehensä kylmiin kasvoihin. — Te ette ole erehtynyt. Minä olin epätoivoissani enkä voinut mitään muuta. Minä kuuntelen teidän puhettanne ja ajattelen häntä. Minä rakastan häntä, minä olen hänen rakastajattarensa, minä en voi sietää teitä, minä pelkään ja vihaan teitä… Tehkää minulle mitä tahdotte.