Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.
— Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.
— Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.
Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni. Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää, ajoivat perässä ja saivat kiinni…
— No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö odottaa vielä?
— Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.
— Mitäs ilmasta arvelet?
— Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi veljensä luo.
Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen, näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin tärkeä.
— Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.