— Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen keskustelunaihetta.
— En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen varteen ja sytytti. — Te näette, miten onnellisessa asemassa minä olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. — Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. — Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.
— Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. — Olenko minä pahempi vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.
— Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. — Kas siellähän toisetkin jo tulevat.
XVIII
Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua, ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin, vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi miehekkäästi huoneessa istujien kättä.
Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen, suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta ja takaa.
Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.
— Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. — Minä ajoin Vasjkan kanssa… Ai niin, te ette olekaan tuttuja. — Ja hän esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:
— Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän sanoi hymyillen.