Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.
Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.
— Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi iloisena tarjouksesta, — vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.
Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele. Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin, kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla. Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi. Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.
— Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle ja rattaat käyvät hakemassa.
— Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen hänelle teelasin.
— Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. — Ei pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, — se on vain tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia aina katsoo!
— Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.
— Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono niin jouti mennä — tullaan omillakin toimeen.
— Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin tullut kalossijalkainen nainen.