— Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, — tuo lääkitseminen oli minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa on köyhää ja sivistymätöntä, — sen me näemme yhtä selvästi kuin eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta onnettomuudesta — köyhyydestä ja sivistymättömyydestä — päästään eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat… Pitää parantaa se, mikä tekee kansan köyhäksi.
— No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.
— No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt. Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys, jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee koulujakin.
— Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.
— Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla, huomautti Levin.
Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:
— Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?
Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.
Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä; katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä; tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon löytämisestä, — kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.
Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla, joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin, mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään äskeisiä lausuntojaan.