— No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. — Ajattelin koko ajan sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen Leviniä vihjailevasti silmiin.
— Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka oli säestänyt tuota sanaa.
— "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?
— Sama minulle.
— No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten "Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin "Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota ravintolaa. — Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi pois.
Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.
Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.
— Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.
— Mistä? kysäisi Levin. — Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti turbot'sta.