Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä. Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut, jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan — sen, että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli kauheata, mutta niin se oli.
"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän, nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo luhistunut ontto rinta… ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja miten minun käy…"
— K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului veljen ääni väliseinän takaa.
— En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.
— Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan koettamaan. Eikö paita ole kuiva?
Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys — kuolema.
"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä? Minähän en muistanut sitä ensinkään."
XXXII
Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.
Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!" ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään, pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää, ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut, niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.