Vronski toipui ja kohotti päätään.
— Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!
— Ei, totta se on.
— Mikä, mikä on totta?
— Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.
— Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä talonpojan.
— Niin, unen, Anna sanoi. — Minä näin sen jo kauan sitten. Olin juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät pyöreänä kauhusta, — ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.
— Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa…
Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli hänelle siinä määrin tärkeää.
— Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen, pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain…