— Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.
— Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun, jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.
— Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.
Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.
— Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan rakastajaanne minun kodissani.
— Minun täytyi tavata hänet, jotta… Anna pysähtyi keksimättä mitä sanoisi.
— En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen täytyy tavata rakastajaansa.
— Minä aioin… minä vain… Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.
Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. —
Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän
sanoi.
— Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista, mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian toteamista.
— Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.